Mä vihaan syömistä, kuten varmaan puolet länsimaisista ihmisistä nykyään. Musta tuntuu, et mä suhtaudun nykyää ruokaa samalla tavalla, ku jotkut tupakoitsijat röökii. Mä tunnen syyllisyyttä siitä, mut se on kivaa. Ku on stressiä, ni syön jotain pientä. Ajattelen aina, et lopetan heti ku oon vahvempi ihminen. Eikä musta ikinä tuu niin vahvaa, tietenkään. Sitte sitä vaa aina halveksii itteään ja on paha olo. Pahimpia on tälläset päivät, jolloin sitä ruokaa ei saa, ja silloin mulle iskee aina paniikki ja hirvee himo kaikkeen. Mulla ei oo yhtää rahaa ennen torstaita, joten en voi syödäkää mitää. Paitsi kaappini tyhjäks. Oon syöny jo tuhat näkkileipää. Sitte taas jos ostan ruokaa, ni se homehtuu jääkaapiin, koska en pysty koskemaa siihen. Tää ei ollu ennen vaikeeta, ja sen ei kuuluis olla nykyääkään. Mä oon vaan niin tyhmä.

Eikä tää tähän loppunu. Katoin äsken puoli silmällä tota Onnen Varjot -elokuvaa, mut sit se mies sano sille naiselle saunassa "Sun rinnat on vieläki niin ihanat" ja musta tuntu, et mulla sumeni hetkeks silmissä. Tuli vaa sellanen kuoleva olo. Etten jaksa enää yhtää. Vittu. Mua itkettää se, et silloin alussa A:n kanssa se oli aina ihan hulluna saunassa. Se oli ihanaa. Ja oli kamalaa ku se loppu. Ja mua itkettää se, et sitte lopulta se on vaa morkannu ja haukkunu kaiken mussa. Liian lihava, liian ruma,  jalat oksettaa, viikset ällöttää, tissit on jotenki oudot. Niin, että mä en enää voi uskoo, et kukaa sanois ikinä mitää hyvää musta, tai jos sanooki, ni mä en usko mitää. Se on niin väärin. Ainaki mä tajusin lähtee, mut siltiki must tuntuu, et mä oon se häviäjä kaikessa. Mä toivoisin, et mä en vihais niin paljon itteäni vaa siks, et joku muu ei tykkää musta. Aina ja aina. Mä tykkään ite ittestäni, mut mä vaa välitän enemmän kaikkien muitten mielipiteistä. Et mä en pysty rakastamaa, jos ei kukaa muukaan. Ja mä haluisin kyllä tosi paljon, et joku kehuis mun tissejäki. Mut kuka niitäkään ikinä näkis. Tähän samaa aiheesee voiki lisätä vielä senki surkeuden, et mä oon pillerikoukussa. E-pillerit. Mä en pääse irti niistä. Mä oon vaa syöny niitä ties kuinka kauan ihan turhaa. Mä perustelen sitä kaikilla ihoasioilla ja niin edelleen, mut oikeesti mä en vaa haluu myöntää, et mä en sais enää ikinä.

Mutta jos nyt jotain positiivista pitäis sanoa, ni mun ajotunti meni tänää ihan hyvin. Kuten olisi suotavaakin, koska inssi on ylihuomenna. Voi luoja. En varmana pääse läpi.

Taas uusi kirja ja uusi elämä.

Edellisen nettipäiväkirjani viiteryhmä kävi vanhentuneeksi, mut musta on kuitenki ollu kiva kirjotella bittiavaruuteen, niin avaan nyt tälläsen. Sitä paitsi se toinen oli ehkä turhan helppo yhdistää muhun, ja mä ku oon pölpöttäjä, ni ehkä olis parempi, jos kaikki ei arvais heti kuka oon. Voi olla kyllä, että möläyttelen tunnistetietoja aina ja ikuisesti. Mutta mitä siitä. Mä en tiiä mitä salaisuudet on, enkä varsinkaa pysty pitämää niitä. Vaikka väittäisin muuta.

En tiiä pitäiskö tälläsee kirjottaa joku järkevä pelinavaus, jos kerran tää on julkinen blogi. Toisaalta se olis suht naurettavaa. Eikä tällä oo mitään kategoriaa tai aihetta. Tää vaan on.

Tänää on ollu outo päivä. Jo aamulla oudoksuin sellasta (todella lihavaa) oravaa, joka kiipeili vastapäisen talon seinällä. Tasaisella betonilla ihan ku joku kammottava hämähäkkimies. Mä aattelin, et se on ällöttävä ja sitte mulla on ollu huono omatunto siitä, koska oravistahan kuuluu tykätä. Samoin kissoista, mutta niihinkää mä en oikein osaa suhtautua. Kissapoika tuli yöllä mua vastaan rappusissa, mut mä en uskaltanu taaskaan sanoa sille mitään. Mua huvittaa, koska mä tiiän kuka se on, ja et me ollaa lähetelty sähköpostia, mut se ei tiiä mua. En paljastautunu sitte. Toisaalta hyvä, koska olin sattumoisin taas aika tuiskeessa. Tulin sen sijaan kotiin ja vastasin puhelimeen, ku äiti halus eritellä sen salaliittoteorioita koskien mennyttä Neuvostoliittoa yöllä neljältä. Mä lähen torstaina Pietariin ja äiti on aika varma, että muaki salakuunnellaan sitte siellä. Mun mielestä olis ihan helvetin hienoa, jos joku kerranki oikeesti kuuntelis mua. Samoin sellanen agentti vois vahvistaa kaikki juorut, että kuka nyt oikeesti pani ja ketä. Itse tuskin pääsen siihenkään joukkoon.                                                                                  

Ihastusasiat ei mee putkeen. Mua vituttaa, ku mulla on aina tää sama kuvio. Kaikki huomaa mun tyhmästä pällinaamasta, et oon ihan rakastunu ja sitte ne rupee puhumaan ja arvelemaan, että jotain on meneillään, ja on katkeraa myönnellä, että "Ei, minä se vaan olen, haavemaailmassa". Ja vielä katkerampaa on se, ku kaikki tulee sanomaan, et kyllä se musta tykkää, kuulemma sen huomaa. Ihan ystävällistä sanoa niin, mutta tutkivan journalismin tulevaisuus tollasissa käsissä ei oo kovin lupaava. Ei se oikeesti musta tykkää. Mä tiedostan sen mun aivoilla oikein erityisen hyvin. Mutta sydän tahtoo uskoa noihin vakuutteluihin ja nähä sen katseessa kaikkea. Siinä miten se hymyilee ja kattoo silmiin ja tulee lähelle. Ei luoja. Mä haluisin niin hulluna käydä vaa kiinni siihen, riipiä lasit sen päästä ja muutenki runnella sen laihaa olemusta ku se on niin hot. Mä en saa mun verkkokalvoilta sitä kuvaa, missä se puhalsi sankkaa savua sieraimistaan. Uh. Miks se ei vois ajatella samoin musta. Koska mä oon liikaa kaikkea. iian lihava, liian äänekäs, liian törkee, liian tyhmä, liian ujo, liian päällekäyvä. Ihan vitusti liikaa kaikkea, paitsi sitä sulosta naapurintyttöä, jonka kaikki miehet kuitenki pohjimmiltaan haluu. Senki kanssa meillä olis niin paljon yhteistä, et se on ihan pelottavaa. 

Miks se on mun kanssa aina, miks meillä on niin hauskaa, miks sen kanssa keskusteleminen on ku lukis vanhaa päiväkirjaa, miks se kattoo mua hymyillen, niin, että mä räjähdän sisäisesti ja jokainen solu mussa huutaa, et se haluu mut? Miks se väistää, ku mä kosken siihen ja miks se pakenee aina ennen ku mitää tapahtuis? Miks se on ensin niin ilonen ja yhtäkkiä hermostuu ja juoksee pois?  Miks mä en haluu tajuta?

Mä haluisin vaa itkee TAAS, vaikka johan mä oon itkeny tuntikausia. Surullista. Huomennaki taas edessä niin perse päivä, ettei tosikaa.  (Mun pitää varoa mun viestejä. Olipa ennenki sellanen tyyppi, joka oli muhun ihastunu, mutta lopulta kuitenki tyrmäs koko idean (tietenki just ku olin ite lämmenny ajatukselle) ja nyt se on taas aktivoitunu mua koskevien kannanottojen kanssa, varmaan just siks, et mä oon löytäny uuden ihastuksen. Tänääki se oli kuulemma ollu huolissaa, et mä saattaisin tehä jotain itelleni, vaa siks, et olin angstannu johonki foorumille, et mua oksettaa ruoka. Kauheen herttasta, mutta vitun omituista.) Mutta siis itkusta ja tulevasta perseestä huolimatta aion pysytellä hengissä parhaani mukaan. Roll.